Pitkät hiljaiset jäähyväiset

Pitkät hiljaiset jäähyväiset

Pitkät hiljaiset jäähyväiset

Elämä on jatkuvaa luopumista, kuten sanotaan. Elämän merkittävin oivallus on taito päästää irti. Silti me tykkäämme takertua. Suhteisiin, ihmisiin, rahaan, asemaan, haaveisiin tai kuka mihinkin.

Lopullinen luopuminen on kuoleman edessä.

En tiedä kumpi on parempi, äkkilähtö ilman jäähyväisiä vai hiljainen hiipuminen rajan taakse.

Olen itse todistanut molempia. Isäni kuoli äkillisesti alle 50-vuotiaana. Äitini on viime vuodet pikkuhiljaa vajonnut omaan maailmaansa, jonne minulla ei ole enää asiaa.

Vuosikausia olisi ollut tilaisuus kysyä vanhemmilta asioita, jotka ovat askarruttaneet, mutta en tehnyt sitä. En halunnut herättää menneisyyden peikkoja. Silti ne olivat koko ajan läsnä. Nyt on liian myöhäistä kysyä mitään. Kukaan ei enää vastaa.

Menneisyys tulee vastaan

Vanhemmat ja isovanhemmat yrittävät yleensä jossain vaiheessa kertoa lapsilleen sukutarinoita menneestä. Lapsia kuitenkin kiinnostaa usein enemmän oma, alkava elämä kuin vanhat jutut sedistä ja tädeistä.

Myöhemmin voi kaduttaa, ettei kuunnellut. Jos kukaan ei ole kirjoittanut tarinoita muistiin, ne katoavat. On vain hajanaisia muistikuvia ja muutama mustavalkoinen valokuva. Oman suvun tarina alkaa usein kiinnostaa vasta, kun itse vanhenee.

Äidin ilme kirkastuu, kun hän näkee valokuvia tutuista kasvoista. Hän ei vaan muista, ketä he ovat. Omat lapsetkin menevät välillä sekaisin.

- Olet tutun näköinen. Kukas sinä olitkaan? kuuluu kysymys.

Olen miettinyt katsoessani äitiäni hoivakodissa, että onko parempi säilyttää järkensä ja menettää toimintakykynsä vai toisinpäin. Onko vanhuus onnellisempaa, jos voi mennä viipottaa reippaasti paikasta toiseen autuaan muistamattomana vai maata sänkyyn sidottuna ja tajuta mätänevänsä tähän.

Toki on niitä onnellisia, jotka pysyvät järjissään ja toimintakykyisinä pitkään. Tähän kannattaa herätä viimeistään keski-iässä ja tarkistaa elintapansa. Itse ainakin toivon voivani asua kotona ja päästä ylös sängystä omin avuin vessaan, kun haluan.

Mitä kannan mukanani

Kun käy hoivakodissa viikoittain, miettii väkisinkin omaa vanhenemistaan. Miten haluan jäljellä olevan aikani käyttää? Mitä haluan tehdä ja keiden kanssa? Mitä muutoksia minun pitäisi nyt tehdä, jotta voin elää kuten toivon?

Katson äitiäni ja näen itseni. Mietin, miten erilaista elämää olemme eläneet ja silti kannan mukanani paljon hänestä.

Paluu menneisyyteen on väistämätön, jos haluaa ymmärtää itseään. Emme synny tyhjiöön ja kaikki kokemamme vaikuttavat meihin paljon enemmän kuin ehkä tajuamme.

Olen tänä kesänä viettänyt paljon aikaa yksin ja miettinyt, mistä mielen syvät virrat nousevat. Kun kirjoitin Johtajanaiset-kirjaa, esiin nousi yllättävän vahvoja tunteita, jotka luulin jo käsitelleeni. Menneisyys lävähti silmilleni ja tajusin, että tässä on vielä hieman pohdittavaa.

Lapsuuden käyttäytymismallit nousevat usein esiin rakkaussuhteissa. Tukahdutetut tunteet, pelot, toiveet ja odotukset saattavat synnyttää yllättäviä keitoksia, jotka välillä kiehuvat yli. On terveellistä nöyrtyä ja tunnustaa, että itsessäkin voi olla vikaa eikä vaan siinä toisessa.

Rikkinäisenä hyväksytty

Harri Virtasen kirja Trauma ja rakkaus kuvaa hyvin, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat meihin. Menneisyys tunkeutuu luvattomasti nykyhetkeen eikä irrota otetaan. Traumat vaikuttavat minäkuvaan ja siihen, miten näemme maailman. Traumat estävät henkisen kehityksen ja voivat aiheuttaa tuhoa työelämässä ja parisuhteessa, jos niitä ei nähdä ja hoideta.

Tärkeä avain paranemiseen on myötätuntoinen ja turvallinen ihmissuhde. Se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi rikkinäisenä ihmisenä.

Virtanen kirjoittaa, että antautuminen epätäydelliselle rakkauden maailmalle on se, jossa voimme parantua ja elää täydesti. Rakkaus altistaa uudelleen haavoittumiselle, mutta se tuo myös yhteyttä ja läheisyyttä. Ensin pitää uskaltaa ottaa rakastumisen riski.

Paraneminen alkaa, kun ottaa vastuun omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Silloin ei enää ole uhri vaan tekijä. Samalla alkaa ymmärtää omien valintojensa merkityksen ja voiman. Virtanen siteeraakin Carl Jungia: todellinen helvetti on, kun ymmärtää itse valinneensa oman elämänsä.

Vääriä valintoja vääristä syistä

Aina ei ole helppoa myöntää, että on tehnyt vääriä valintoja hakiessaan hyväksyntää ja rakkautta. Ja samalla antanut kohdella itseään huonosti. Sietänyt huonoja suhteita tai suoranaista hyväksikäyttöä.

Itselleen pitää kuitenkin olla armollinen ja antaa anteeksi. Sitä teki mitä siinä tilanteessa luuli olevan itselle parasta. Kun alkaa nähdä, mitkä alitajuiset ajatusmallit ovat omiin valintoihin vaikuttaneet, voi alkaa tehdä toisenlaisia valintoja. Mennä eteenpäin, vaikka sieluun sattuu tai oma typeryys hävettää. Kohdata tunteensa ja hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat.

Miksi et lähtenyt?

Äitini avioliitto ei ollut onnellinen. Kaukana siitä. Mietin nuorena monta kertaa, miksei hän lähtenyt vaan sieti tylyä kohtelua. Kysyin sitä myöhemmin ja hän sanoi, ettei uskaltanut.

Olin nuorena vihainen äidilleni. Jäämällä epätoivoiseen liittoon hän pakotti myös lapsensa sietämään jatkuvaa turvattomuutta.

Aikuisena olen ymmärtänyt, että hän teki parhaansa. Isänikin varmaan yritti parhaansa, mutta elämä omissa nahoissa kävi hänelle sietämättömäksi. Sittemmin kaikki on annettu anteeksi.

Äitini saa hoivakodissa hyvää hoitoa ja olen siitä kiitollinen. Jätämme pitkiä hiljaisia jäähyväisiä.

Anu Kuistiala


Tässä blogissa käsittelen työelämään, uralla etenemiseen ja alitajuiseen vaikuttamiseen liittyviä asioita. Kirjoitan myös luopumisesta, muutoksesta ja mielen voimasta.

Lue täältä edellisiä.

Tulen mielelläni puhumaan näistä teemoista. Katso tarkemmin  www.kuistiala.com

Kirja Johtajanaiset (Alma Talent) ilmestyy syksyllä

Liity blogilistalle, niin saat uuden suoraan sähköpostiisi.

Löydät minut myös Facebookista

www.kuistiala.com

anu@kuistiala.com

Twitter:@kuistiala

Instagram: @kuistiala